Rami toimi joukkueen huoltajana, mutta juuri tuona kyseisenä huhtikuun iltana hän ei ollut paikalla.

– Tässä kohtaa voin sanoa, että onneksi en ollut. Periaatteessa aina seisoin kentän laidalla tai jääpalapussien kupeessa, mutta kuinka ollakaan, kohtalo oli sitä mieltä, että nyt kannatti olla pojan äidin paikalla, joka on hoitoalan ammattilainen, Kujanpää kertoo.

Roope oli hengettömänä vajaan minuutin.

– Vaimoni ja ikäryhmän toimari Esa Hulkkonen (myös hoitoalan ammattilainen) yhteistoimin suorittivat Roopen hoitoa ennen ensivasteen saapumista. He osallistuivat hoitotoimenpiteisiin siihen asti, kun ambulanssi lähti kentältä. Sitten sain viestin, että ”alas tulla”, Rami kertaa tapahtumia.

– Muistan, että olin Brahenkadun Julian edessä bussipysäkillä. Se hetki meni aika sumussa. Soitin vanhemmalle pojalleni, että jotain on tapahtunut ja käskin hänen hoitaa sen illan kuvionsa itse, Rami jatkaa.

Palo lajia kohtaan oli niin valtava, että oli pakko päästä kokeilemaan.

Tuolloin 12-vuotiaan Roopen seuraavat 2,5 viikkoa menivät sairaalassa maaten. Ensin hän oli viikon päivät tehostetussa hoidossa Turussa, minkä jälkeen hänet siirrettin Helsingin lastensairaalaan. Ajat olivat Kujanpään perheelle vaikeat, mutta Roope onnistui vielä palaamaan pelikentille muutaman kuukauden paussin jälkeen.

– Ensimmäiset treenit olivat Impivaarassa jo noin kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen. Se oli ihan höntsäystä. Muut treenasivat ja Roope lähinnä katseli. Slow motion-paluu voisi sanoa. Kynnys paluulle ei ollut edes kovin iso. Palo lajia kohtaan oli niin valtava, että oli pakko päästä kokeilemaan.

Pelaaminen ei onnistunut enää kuitenkaan samalla tavalla. Roopelle oli asennettuna sydämentahdistin ja sydänvian hoitoon käytettiin beetasalpaajia. Fyysisestä puolesta tuli viheriöllä hyvin rajattua.

– Se oli niin musertavaa, että ne jätkät jotkat saivat ennen 30 metrillä hopeaa, olivat nyt ne jätkät, jotka antoivat sitä hopeaa, Rami kuvailee.

– Kroppa ei enää toiminut sillä tavalla, miten se olisi puoli vuotta sitten toiminut. Motivaatio lähti laskemaan päin. Rakkaus lajia kohtaan oli meillä molemmilla niin kova, että kyllä siinä koitettiin olla vielä mukana. Kun sydän on kerran rikki, niin se ei kestänyt jatkuvia treenejä enää, isä-Kujanpää toteaa.

Nappulat pistettiin naulaan virallisesti 2020.

Lopullista lopettamispäätöstä nopeutti pari kertaa treeneissä tulleet tahdistukset.

– Nappulat pistettiin naulaan virallisesti syksyllä 2020. Elokuussa oltiin vielä mukana, mutta sitten jouduin Roopelta pari kertaa harjoituksissa kysymään, että ”oliko tuo tahdistus?”

– Vastaus kuului tiuskien: ”No oli kai se sitten.”

– Lähdimme kotiin ja lähetimme etäseurantalaitteella lähetyksen lääkärille, joka sitten tulkitsi, mitä on tapahtunut. Se rupesi syömään miestä. Roope on ihminen, joka vetäytyy kuoreensa. Kun muut näkivät tällaista, niin se oli psyykeelle erittäin kova pala, Rami kertoo.

Interissä alettiin Roopen ”tapauksen” jälkeen kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että joukkueiden taustahenkilöt saavat ensiapukoulutusta vastaavien tapausten varalle. Muutoinkin seuran toiminta oli Kujanpään mukaan esimerkillistä vaikeina aikoina.

Parviaisen Kallelle ja Hyvätin Pasille erityiskiitos siitä, miten he asiaa klaarasivat. Kalle kyseli todella intensiivisesti kuulumisia.

– Seura on tehnyt pelkästään oikeita asioita episodin jälkeen. Esimerkiksi psykologi Nina Forsten-Lindman on ollut aina käytettävissämme. Jälkihoito oli intensiivistä ja kaikki perheestämme huomasivat, että meitä ei jätetty seuran puolelta yksin. Se oli yhteisöllisyyttä isolla Y:llä.

– Inter voitti tuona keväänä Suomen Cupin, jolloin Roope pääsi myös pukkariin pelaajien ja pokaalin kanssa yhteiskuviin, mikä oli iso juttu, Rami Kujanpää kehuu.

Huomaatko, että tätä tapahtuu muillekin.

Kesällä koko jalkapallomaailma todisti vastaavanlaista sydämenpysähdystä, kun Tanskan tähtipelaaja Christian Eriksen lyyhistyi kentän pintaan EM-ottelussa Suomea vastaan. Kujanpään perheen olohuoneessa oli tuolloin hiljaista, mutta tilanteesta kaivettiin positiivinen näkökulma pian kehiin.

– Roope katsoi siinä kohtaa olkkarin lattiaa, kun elvytyshartiat alkoivat liikkumaan. Silloin Roopen tapauksen aikaan kentän laidalla ollut valmentaja, Mäkisen Petri, oli katsomassa meidän kanssa matsia, niin kyllä siinä oli vähän erikoiset tunnelmat. Kaikki katsoivat Roopea, kuinka hän reagoi. Se oli tosi hiljainen 1,5 tuntia meillä erityisesti.

– Kun aina pitää yrittää mennä asioita posin kautta, niin siinä hetkessä se oli se, kun sain ottaa Roopea hartioista kiinni ja silmiin katsoen sanoa: ”huomaatko, että tätä tapahtuu muillekin.”

– Jätkä oli nimittäin ruoskinut itseään viimeisen kolmen vuoden ajan melko tavalla, että mikä hitto tämä juttu on, Rami valaisee.

Hän on oikeutettu omiin fiiliksiinsä.

Roope sai alakuloonsa ammattiapua ja turhautumista käsiteltiin paljon.

– Roope vaihtoi futiksen frisbeegolfiin ja joskus, kun kierros ei ole kulkenut, hän on sanonut ääneen aika synkkiä ajatuksia. Näiden kommenttien jälkeen huomasimme, että ammattiapu on tarpeen.

– Kahden keskustelun jälkeen hän huomasi itse pienen ylireagointinsa, joskin hän on oikeutettu omiin fiiliksiinsä. Elämä jatkuu.

Rami kertoo, että Roopen elämässä futis on tällä hetkellä Valioliigan ja Champions Leaguen seuraamista. Poika painotti jo Helsingin lastensairaalassa ollessaan, että muu kuin pelaaminen ei häntä kiinnosta, kun henkilökunta yritti keksiä Roopelle toista roolia.

Se, mitä sekä huoltajaisä että poika ehtivät yhdessä jalkapallosta saada on kuitenkin asia, mitä heiltä ei viedä koskaan pois. Jalkapallo toi elämään valtavasti sisältöä.

– Aivan kaikkea. Liikunnan mitä nuori tarvitsee, mutta ennen kaikkea sen joukkuelajin sosiaalisuuden. Toivottavasti myös positiivisuuden. Ilman sitä ihminen ei ole käytännössä mitään, Rami pohtii.

Tämäkin tarina on saanut kaikesta huolimatta positiivisen lopun Ramin silmissä.

– Roope on normaali pirteä 16v jätkä, jolla pikkaisia rajoituksia, mutta ei paljoa. Voisi olla asiat huonomminkin.